Bach iskee silmää

Taide ei ole yleensä ole mustavalkoista, mutta professori ja taiteilija Markku Hakurin Kauniaisten Musiikkijuhlille suunnittelema ympäristötaideteos on. Säveltäjäpolku on kontrastien vuoropuhelua, valojen ja varjojen leikkiä, johon katsojakin kutsutaan mukaan.

Matkalla Kauniaisten rautatieasemalta Uuteen Paviljonkiin kulkijaa katsovat Johann Sebastian Bachin ja kolmentoista muun säveltäjän valaistut kasvot. Säveltäjien siluetit on leikattu mustaksi maalattuihin levyihin, jotka on kiinnitetty kadun valaisinpylväisiin.

Valon kosketuksesta kuvat alkavat elää. Tietyltä etäisyydeltä Bach näyttää iskevän silmää.

- Kaikki riippuu näkökulmasta. Pienikin liikahdus antaa uuden näkökulman ja samat asiat tulevat esiin toisella tavalla, Hakuri sanoo.

Säveltäjät hän valitsi puhtaasti visuaalisin perustein.

- Jouduin ottamaan huomioon kasvojen muodon ja ilmeikkyyden - eli kuinka kasvonpiirteet toimivat ikään kuin negatiiveina - varjot ovat valoa.

Haettuaan kuvia eri lähteistä Hakuri pelkisti kasvojen piirteet, jotka hän aluksi hahmotteli pahviarkeille, ja oltuaan tyytyväinen tulokseen, leikkasi vanerilevylle.

Hakuri käyttää töissään usein kierrätysmateriaaleja. Säveltäjäpolunkin levyt ovat olleet käytössä aikaisemmin. Silloin niille liimatuilla julisteilla markkinoitiin pikavippejä, joita Hakuri paheksuu. Levyjen uusi elämä kulttuurin ja musiikin palveluksessa on huomattavasti kunniallisempi.

Ympäristö on mielentila

Hakurin mukaan ympäristö on kokonaisvaltainen aistikokemus ja mielentila - aistien ja alitajunnan luoma kokemus hetkestä ympäristössä. Ympäristötaide on ihmisen tekoja ympäristössä.

- Ympäristötaiteeseen sisältyy myös eettinen kysymys ihmisen tekojen oikeutuksesta ympäristön suhteen. On kahdenlaisia ympäristöjä, koskettuja ja koskemattomia. Koskematon, pyhä ympäristö eli luonto on taustahorisontti, jota vasten kaikki tekemämme piirtyy.

Ympäristötaideteoksella on jokin syy olla siinä ympäristössä missä se on. Teos toimii ja syntyy vuorovaikutuksessa
ympäristönsä ja joskus myös katsojan tai kokijan kanssa.

Hakurin mukaan ympäristötaide on julkinen kannanotto ympäristön eettisiin ja esteettisiin kysymyksiin. Kun yhteiskunta muuttuu, ympäristötaiteen tehtävä on ehdottaa, kysyä ja epäillä.

Ympäristötaide on konkreettista

Hakuri oli alun perin taidemaalari. Matka on kulkenut veistotaiteeseen ja installaatioihin, lavastuksiin ja ympäristötaiteeseen sekä ympäristötaiteen opettamiseen Aalto-yliopiston taideteollisen korkeakoulun professorina.

Hänen töilleen on ominaista kokonaisvaltainen, kaikkia aisteja käyttävä ympäristön hahmottaminen. Toinen painotusalue on eettisten perusarvojen huomioon ottaminen ja kestävän kehityksen ajatuksen toteuttaminen.

Oppilaansa Hakuri on vienyt harjoittelemaan Lappiin tai ulkomeren luodolle. Opiskelijat ovat kulkeneet pyörätuoleilla ja rollaattoreilla kahden kilometrin matkan Heinolan reumasairaalasta kaupungin keskustaan ymmärtääkseen, miten matka taittuu potilaalta, joka ehkä viettää sairaalassa viikkoja, kärsii kivuista ja liikkuu apuvälinein. Tehtävänä oli miettiä, miten reittiä voitaisiin parantaa taiteen keinoin.

- Oppilaat haastettiin katsomaan maailmaa ja muodostamaan oma mielipiteensä kokemastaan. Suhde ympäristöön ei synny muuten kuin fyysisellä läsnäololla. Et tiedä, mitä on sade ennen kuin menet sateeseen. Et tunne tilaa ennen kuin jalkaudut siihen, Hakuri perustelee.

Väliaikaisesti näkyväksi

Lopullinen, varma ja pysyvä ovat käsitteitä, joita Hakuri vierastaa. Lopulliset totuudet, varmat mielipiteet, pysyvät
ohjeet ovat harhaa.

- Oikean vaatimus ja sen tarkka noudattaminen johtaa kaavamaisuuteen. Erilaisuuden ja epävarmuuden suvaitseminen on perusta moniarvoisuudelle ja tunteen rikkaudelle. Se on myös unelma vapaudesta. Taide on unelma, Hakuri sanoo.

Ars longa, vita brevis – elämä lyhyt, taide pitkä. Mutta ei ympäristötaide. Tyypillistä ympäristötaiteelle on sen väliaikaisuus. Joskus työ on pysyvä, mutta usein se on olemassa vain hetken, jonka jälkeen se kierrätetään tai tuhotaan. Mutta hetkessäkin voi olla voimaa: kaiken ei tarvitse säilyä ollakseen vaikuttavaa. Taideteos voi elää myös muistoina ja mielikuvina.

Hetken hehku

Myös Hakuri on tuhonnut suurimman osan töistään tarpeettomina.

Jäähyväisnäyttelyynsä ympäristötaiteen professorina tämän vuoden heinä-elokuussa hän kutsui kollegoitaan sekä entisiä ja nykyisiä opettajiaan. Hakurin kokoama näyttely "Reikä Avaruudessa" lähestyi ihmistä ja häntä ympäröivää universumia runollisesti, yllätyksellisten tilallisten kokemusten kautta.

Yllätykset jatkuivat näyttelyn jälkeenkin. Näyttelyn päätyttyä Hakuri päätti polttaa oman taideteoksensa Keravan taidemuseon pihalla.

– Minulla ei ole kotona säilytystiloja tarpeettomiksi käyville teoksille. Tilataide on paikkaan sidottua, eikä sitä voi käyttää uudelleen.

Hän ei osaa sanoa, mitä säveltäjäkuville tapahtuu festivaalin jälkeen.

– Sen näyttää aika. Riippuu siitä, mitä käyttöä niille löytyy. Olisiko esimerkiksi Kauniaisten kaupunki kiinnostunut?

Teksti: Markku Sunimento